Heppahöperyydestä

Innostuin ystäväni vanavedessä hevostelusta, kun olin jotain 12 v. ja M pari vuotta vanhempi. Otimme selvää, missä maalaistaloissa 10 kilometrin säteellä oli hevosia. Isännät suhtautuivat vähän varauksella, kun tupsahdimme tupaan ja kysyimme lupaa saada hoitaa heidän hevostaan. Kyllä ne isännät meistä lopulta tykkäsivätkin, kun huomasivat, että meistä oli hyötyä, kun siivosimme hevosen pilttuun ja siinä sivussa vähän muutakin.

Sitten löysimme ravitallin, jossa yläasteiässä taisimme viikonloppuisin asua. Pyörällä seitsemän kilometriä per suunta, talvella välillä linkkarilla ja joskus joku heltyi antamaan kyydinkin. Parisenkymmentä hevosta laidasta laitaan: draamaqueeniä, muuten vain hermoheikkoa, lutusta, machoa, pattipolvea, uljasta mustaa, ruskeaa, harmaata, lämminveristä ja kylmäveristä, varsaa, tammaa, oria, ruunaa. Unohtaa ei sovi myöskään tallin dalmatialaista, joka oli saanut elämänsä aikana kaviosta päähänsä useampia kertoja eli oli aika harvahampainen eikä ihan niitä nopeaälyisimpiä, mutta koira, joka rakasti ja palvoi isäntäänsä. Tallikissoja pyöri jaloissa sekä välillä niiden pentuja, joilla oli kummallinen taipumus kadota. Unelmapaikka eläinrakkaalle tytölle siis.

Tämänhetkisellä elämänkokemuksella juttu tuntuu aika uskomattomalta,
(a) kuinka meihin luotettiin (hevosten joukossa oli arvokkaita kilpa- ja siitoshevosia)
(b) ja ennen kaikkea se, ettei meille sattunut mitään.

Kun meillä oli talliväen luottamus, meidät jätettiin ylläpitämään tallia muiden lähtiessä raveihin. Hevoset laitumelle, karsinoiden siivous, hevoset sisälle, iltaruoka. Saimme halutessamme ratsastaa. M oli ollut parilla ratsastusleirillä, minä en. Metsäteitä ja välillä mutkaisia hiekkateitä, hiljaisia sellaisia, mutta joilla kuitenkin oli yleistä liikennettä. Eipä minulla paljon satulasta ollut sanomista, kun ravuriluonteinen hevonen päätti lähteä ja silloin mentiin lujaa, yleensä kiitolaukkaa. Keskityin pysymään selässä – tallille hevonen yleensä suuntasi – ja päätin, että sai kyllä olla viimeinen kerta, kun nousen selkään. Arvaa vaan, oliko...  Toinen pelottava juttu, näin jälkikäteen ajatellen oli se, kun hevonen päätti karauttaa takajaloilleen, kun olit riimunarun päässä siirtämässä heppaa esim. laitumelle. Syyksi riitti ohi lentävä paperinpala tai sattui nyt vain olemaan kevättä rinnassa. Siinä sitten roikuit ja heiluit (n. 50 kg) narun jatkeena, irtihän ei parantunut päästää. Tulihan noita mustelmia, mutta niistä ei kyllä kotona puhuttu mitään.  Välillä saimme muutaman setelin vaivan palkkaa, pääsimme joskus mukaan raveihin ja tallin ruoka- ja jääkaappia sai vapaasti verottaa. Voi vitsit - oli se vaan aika ihanaa aikaa!

 Edellä kertomani palautui mieleen viikonloppuna: TV tuotti taustahälyä ja korviin tarttui tuttu nimi vuosien takaa: silloinen, vähän päälle parikymppinen tallin ohjastaja/valmentaja näkyy edelleen olevan ravikuvioissa mukana. 
Kerran heppahöperö aina heppahöperö. Ratsastaminen ei ollut minun juttuni, mutta hevoset! Hevosen tuoksu, hörinä, pehmeä turpa ja mikä sen kauniimpi, kuin vapaana laukkaava hevonen?! Mennään muuten viikonloppuna katsomaan Apassionataa.